Star Wars: The Force Awakens (2D) (spoilerivaroitus)

En ruodi yksittäisiä juonenkäänteitä, mutta spoilerintapaisia tästä kirjoituksesta löytynee sen verran, että suosittelen katsomaan elokuvan ensiksi. Ja kuten aina, tämä ei ole arvostelu vaan huomioita sieltä täältä, anteeksi mahdollisesta hajanaisuudesta (ja aavistuksen pitkäksi venähtäneestä pohjustuksesta).

Minä olen fanittanut Tähtien sotaa ensimmäisestä elokuvasta lähtien. Näin sen joskus 90-luvun puolivälin paikkeilla ja vaikka en ala-asteikäisenä nappulana tiennytkään mitään elokuvan vaikutuksesta sitä ympäröivään maailmaan, havaitsin oitis, että elokuva oli iso juttu. Se tempaisi mukaansa kovemmin kuin mikään sitä ennen ja piti otteessaan niin tiukasti, etten edes muista juuri mitään muuta lähimainkaan yhtä kovaa elokuvaa 90-luvultani.

Faniutta olen kantanut mukanani kaikki nämä vuodet ja jopa läpi uudemman trilogian. Myönnettävä on, että Lucasin uudet näkemykset ovat kuluttaneet sitä lapsenomaista intoa, mutta edes vanhojen elokuvien raiskaukset (mitä helvettiä Hayden Christensen tekee Jedin paluun lopussa??) eivät ole sitä intoa onnistuneet karkoittamaan.

Kun Disney osti Lucasfilmin 2012, jäin pelonsekaisin fiiliksin odottamaan tulevaa. Kun kuulin J.J. Abramsin ohjaavan seuraavan Tähtien sota -elokuvan, oli tunteeni hyvin kaksijakoiset: tyyppi osaa tehdä hyvää tavaraa, mutta aina ei JJ:n visio yllä maaliin asti. Ja ne lensflaret…

Ensimmäinen teaser kostutti silmät. Monesta asiasta en pitänyt, mutta silti teaser onnistui luomaan hyvän fiiliksen elokuvasta. Erityisen paljon mieltä askarrutti uhkaavan oloisen hahmon väistillä varustettu valomiekka: voisiko moinen olla toimiva värkki? Youtube täyttyi jos jonkinmoisesta videosta, joissa enemmän tai vähemmän pätevät ihmiset arvioivat designin hyötyjä ja haittoja ja lopulta minäkin päädyin siihen lopputulokseen että kyseessä on pätevä laitos.

Toinen teaser kostutti silmät, erityisesti lopun ”Chewie, we’re home” vei minut jonnekin kauas pois tästä maailmasta. Voisiko tämä olla se kauan odotettu, Tähtien sota -etuliitteen arvoinen elokuva? Ainakin kaiken nähdyn perusteella siihen oli täydet rahkeet. Teaser 2:n jälkeen päätin antautua hypen vietäväksi. Päätin jättää varautuneisuuden sikseen ja uskoa JJ:n visioon. Ensimmäistä kertaa aikoihin aloin todella odottaa jotain tulevaa elokuvaa. Tiedostin toki samalla, että kyseessä olisi myös todennäköisesti viimeinen kerta hypejunassa, mikäli Force Awakens olisi paljastunut pettymykseksi.

Joka ikinen uusi kuva ja videoklippi elokuvasta oli paitsi odotettu, myös pelätty: koskaan ei tiennyt, rävähtäisikö silmille spoilereita vai kutkuttavaa kiusaamista. Traileri oli loistava ja jälleen kerran silmät kostuttava. Traileri näytti, kuulosti ja tuntui juuri siltä unelmien jatko-osalta mitä olin odottanut vuosikaudet. Hahmot vaikuttivat alati kiinnostavammilta ja kiinnostavammilta ja nousipa esille kiinnostavia sivuhahmoja kuten ”kromistormtroopper”, kapteeni Phasma, joka pahapyllyisyydellään vei mielen mennessään. Kylo Ren uhkui sellaista uhkaa, että hänet oli helppo nähdä seuraajana Darth Vaderille.

Sitten seurasi jälleen pitkä odotus ja paljon nettikeskustelua. Missä on Luke? Onko BB-8 seuraava Jar-Jar Binks? Ai kapteeni Phasma on nainen (ja siitä piti jonkun nostaa ”tissipanssarittomuuskohu”)?

Joulukuun 22. päivä 2015 kello 17.15 Rovaniemen Bio Rexin kakkossalissa se odotus loppui. Vaikka sali oli pieni, paikka oli paras, kirjaimellisesti keskimmäinen. Voi niitä kateellisia katseita kun ihmiset marssivat sisään.

Lopputekstien alkaessa tunsin olevani hukassa. Tiesin tietysti, että teatterista olisi poistuttava, mutta olin elokuvan pauloissa. Hauskana sivuhuomiona salista poistuttaessa bongasin verivanan teatterin portaissa ja jatkuipa mokoma lumessakin, ilmeisesti jokin rovaniemeläinen tapa ilmaista mieltään elokuvasta.

Ensireaktio oli ristiriitainen: huumoria oli vähän turhankin paljon ja aivan liian usein se oli itsetietoista silmäniskemistä elokuvasarjan faneille. Kylo Ren menetti uhkaavuutensa kypärän riisumisen myötä. Toisaalta, Rey osoittautui loistavaksi hahmoksi ja palan halusta nähdä naisen tulevia seikkailuita. BB-8 tarrasi sydämestä tiukasti kiinni, eikä ole luovuttanut otettaan kuukautta myöhemminkään.

Hahmoissa ehkä eniten harmitti kapteeni Phasman hukkaan heittäminen: todella badass hahmo vain käytännössä vilahti valkokankaalla ja se siitä.

Tarina on hyvin tuttu ja turvallinen, jopa siinä määrin, että The Force Awakens tuntuu Uuden toivon uusinnalta. Sitä se myös suurelta osin on, mutta ei se haittaa, on se kuitenkin niin mukaansatempaava uusinta. Kahdeksas episodi tosin saa jo olla jotain ihan uutta.

Jatko-osille jää paljon selitettävää, sillä todella moni pienemmistä kiemuroista jäi täysin sivumaininnan tasolle.

Ulkoisesti ollaan juuri siellä missä Tähtien sota -elokuvassa pitäisikin olla. Kaikki on vähän likaista ja rikkinäistä ja ihan joka paikassa on jos jonkinmoista kulkijaa. Tehosteet eivät joitain yksittäisiä lukuunottamatta pistä lainkaan silmään.

Ehkä selkein heikko alue oli musiikki. John Williamsin sävellykset piti olla se kaikkein varmin juttu uuden elokuvan suhteen, mutta selvästi olinkin väärässä, sillä valtaosa soundtrackista on jotenkin ponnetonta ja mielikuvituksetonta. Kyllä lättyä kuuntelee silti mielellään, mutta minä vain odotin jotain suurempaa.

En uskonut pitäväni uusista hahmoista, mutta toisin kävi. Nyt, reilu kuukausi elokuvan näkemisen jälkeen olen innoissani tästä uudesta hahmonelikosta: Rey, Finn, Poe ja Kylo Ren jokainen voivat antaa paljon ja hahmoissa riittää vielä potkua vähintään seuraavan elokuvan ajaksi.

Samalla viikot ovat pehmittäneet mielipiteitä huumorista ja ylipäätään elokuvan heikkouksista. Logiikan paukkumisia ei enimmäkseen edes muista ja Kylo Ren kypärättömänäkin on ihan ymmärrettävissä. Aika vikkelä kultaamaan muistoja, mutta tietysti hyvä elokuva (ja tonneittain fanitaidetta, keskustelua ja vaikka mitä muuta) antaa loistavan lähtötilanteen.

Sanon tämän silläkin uhalla, että uusintakatselu osoittaa mielipiteeni virheelliseksi: Star Wars: The Force Awakens on minulle yksi niistä neljästä kunnon Tähtien sota elokuvasta.

Share This:

David Kushner: Masters of Doom

En koeta tehdä mitään kunnollista kirja-arvostelua, kokoan vain sekalaisia ajatuksia tähän. Ajatukset ovat peräisin väsyneestä mielestä, joten ajoittaista pätkimistä voi olla havaittavissa.

Masters of Doom on ennen kaikkea tarina kahdesta Johnista. Yksi on Carmack, teknologiavelho ja toinen taas Romero, visionääri ja pelialan rocktähti. Reilussa 350 sivussa käydään läpi paitsi Johnit kuuluiksisi tehneen id-pelitalon historia, myös sitä edeltävä aika ja Romeron suhteen id:n jälkeistäkin aikaa Ionstormilla ja Monkeystone Gamesilla. Moninpelikulttuurin kehittyminen, keskustelu videopeleistä ja erityisesti niiden väkivaltaisuudesta saavat myös runsaasti sivutilaa, omalta kannalta ehkä vähän liikaakin.

Erityisesti kirjan jälkipuoliskoa värittävät miltei kaikkien mahdollisten tahojen väliset riidat, mutta erityisesti Carmack vs. muu id:n henkilökunta -kädenvääntö on tarkassa syynissä. Tästä voi ottaa paljon oppia huonosta tiimityöskentelystä ja erityisesti kommunikaation merkityksestä.

Kirjaa lukiessa tuntuu kokoajan, että pienet yksityiskohdat tähtäävät nykyhetkeen (joka kirjan julkaisun aikana oli vielä tulevaisuutta), erityisesti Carmackin intohimo virtuaalimaailmoja kohtaan pisti silmään, miekkonenhan siirtyi virtuaalitodellisuuslaseja kehittävän Oculus VR:n teknologiajohtajaksi vuonna 2013.

Ainakin tällaiselle pelejä harrastuksenaan kyhäilevälle kirja on todella kiinnostavaa luettavaa. En ole koskaan pitänyt erityisen paljoa Doomista tai Quakeista, mutta se pelinkehitysprosessi ja ylipäätään Johnien menestyksen hullut vuodet pakottavat lukemaan vielä vähän lisää.

Luin kirjan Google Booksin kautta, hintaa teokselle taisi kertyä vähän yli kympin, joten mistään vararikkoon johtavasta sijoituksesta ei voida puhua. Olemassa on toki fyysinen ja hyväksi haukuttu audioversiokin. Suomennosta ei (taida) olla olemassa.

Share This: